LUKUNÄYTEET:
Lumous haihtui huomaamatta. Ihmisen ikuinen tarve nähdä
tuttuja asioita uudestaan ja uudestaan täyttyi Katariinan kohdalla
ensimmäisellä kouluviikolla. Tuttuus tuli liian lähelle, eikä mielikuvitukselle
jäänyt tilaa. Huomaamatta vanhojen esineiden viehätys menetti vetovoimansa, ja
koulu muuttui tavalliseksi, sitten arkiseksi ja ikävystyttäväksi. Jonkinlainen
kotiinpaluu
Olen kuitenkin sieltä spektrin rehellisimmästä päästä.
Epärehellisyys on ihmisen pahimpia syntejä. Mieleeni ei juolahtaisikaan mennä
häiritsemään 84-vuotiasta vanhusta tekaistun syyn takia. Ei, jos pesen pyykkiä,
mukana pitää olla kunnon koneellinen käytettyä kamaa. Oli selvää, että minun
täytyi tehdä muutoksia. Jos haluaa liata vaatteensa, on laitettava itsensä
likoon.
Vapaustaistelu
Gingasta tuli elämäni oppitunti. Vaikka fyysinen
harjoittelu oli puuduttavaa, se kävi minulta luontaisesti. Piti vain puristaa
aina vähän lujempaa, kestää kauemmin, hypätä korkeammalle. Ginga oli hankalampi
tapaus. Paulan oppien mukaan gingaksi ei voi varsinaisesti tulla, mutta gingaa
pitää olla. Hänen kaistapäinen neuvonsa vei fitness-hulluuteni uusiin
ulottuvuuksiin.
Yksinkertainen
koreografia
-Älä sano noin. Minä en voi uskoa sitä, pianisti Kalle
von Bonn voihkaisi ja painoi päänsä käsiensä varaan. Oli harvinaista, että hän
näytti tunteensa näin voimakkaasti. Hän oli herkkä mies, mutta
kolmenkymmenenviiden pianistivuotensa aikana hän oli oppinut purkamaan
sisintään musiikkiin: kuin itsestään tunnetilat valahtivat hänen
sormenpäihinsä, ja sanat muuntuivat soinnuiksi pianon musta-valkoisilla
koskettimilla.
Harry Wirtanen vaihtaa
duuriin
Anni Saastamoinen oli seissyt paikallaan pitkään. Hän
tajusi olevansa umpijäässä vasta, kun hän yritti pöyhiä hiuksiaan. Muutama
veripisara liikahti hänen aneemisissa käsivarsissaan
– Anni! Anni kuuli tutun äänen selkänsä takaa ja pyörähti
ympäri.
– Miksi sä seisot täällä pakkasessa ilman pipoa? Sun
korvat on ihan punaiset.
Anni tunsi karheat villatumput jäätyneillä korvillaan.
– Ulla! hän huudahti hämmästyneenä, aivan kuin olisi
tavannut Ullan vahingossa. Ulla oli puoli tuntia myöhässä.
– Olivia, Ulla korjasi. – Yritä nyt muistaa, että mun
nimi on nykyään Olivia, Ulla huomautti
Talvipäivänseisaus
Germit Mandolino ei ollut tietäjä, ja hän tiesi sen
itsekin. Mutta hän kuului tietäjäsukuun, ja talo ja tietäjärumpu kuuluivat
hänelle. Jos totta puhutaan, viisaista sukujuuristaan huolimatta Germit
Mandolino oli hölmö ukko. Tuli talvella lunta tai ei, satoi tai paistoi, joka
vuosi Germitin onnistui tärvellä suurin osa sadostaan. Ottaen huomioon, kuinka
loistavat olosuhteet tuon aikainen vuoristoilma tarjosi viljelylle, Germitin
viljelysten tuottamattomuus oli poikkeuksellista.
Kuun pimeä puoli
– Kohta me molemmat purjehdimme maailman ympäri, Kaapo
huokaisi.
– Kun sade
laantuu, Anton totesi.
– Miksi aina sataa? Kaapo ihmetteli. – Viime kesänäkin
täällä satoi.
– Silloin satoi vain kahtena päivänä. Isä sanoi, että
tällä alueella sataa usein, Anton totesi.
Pojat tunsivat toisensa jo viidettä kesää. Se oli yli puolet
heidän nuorista elämistään. Tämä oli Kaapon toinen, hartaasti odotettu vierailu
Antonin perheen mökille saareen. Ja ensimmäinen kerta, kun pojat saivat nukkua
kaksin venevajassa. Tai sviitissä, kuten he makuupaikkaansa kutsuivat.
Sviitti oli hienointa, mitä ihmiskäsin voi rakentaa. Se
oli alkujaan tarkoitettu venevajaksi; huone oli tehty vasta myöhemmin. Eteinen
oli täynnä verkkoja, katiskoja ja kalastustarvikkeita. Kalan haju tunkeutui
sisälle saakka, jos unohti sulkea välioven. Niin kuin pojat unohtivat. He
pitivät vajan ulko-ovea auki, sillä ilmavirta kahisutti eteisen ja makuuhuoneen
välissä roikkuvaa bambuverhoa mukavasti. Kenenkään tietämättä pojat olivat
polttaneet kynttilää ja nukkuneet eteisen maalattialla yhden yön. Täydellistä.
Paitsi että kuudesta lomapäivästä kuusi päivää ja yötä oli satanut.
Sadekausi
Yhtäkkiset vilunväreet kiipesivät Antonin ihon alla.
Kaksi kuukautta sitten, konkurssin sattuessa, Hämähäkkimies oli päässyt hänen
ihonsa alle. Se oli punonut tiiviin verkon hänen hermostonsa ympärille. Nyt
Hämähäkkimiehen täytyi vain nykäistä langanpäästä, ja pistelevä jännityspiikki
nousi Antonin jalkapohjista ja kulki hänen kehonsa läpi sormenpäihin saakka.
Hikoilevin kämmenin Anton ryhtyi raivaamaan tilaa työpöydältään. Hänellä ei enää
ollut varsinaisia töitä, eikä mitään mihin hän olisi tarvinnut tilaa. Mutta hän
istui pöytänsä taakse yrittäen jäljitellä aikaa ennen kuin kaikki oli
romahtanut.
Sateen jälkeen
Anton tiesi mitä tehdä. Pursi mukanaan hän astui ulos
vajasta ja harppoi puupinon ja kasvimaan ohi saaren kärkeen, ruohottuneelle
salmelle. Pitkällä askeleella hän loikkasi marmoria matkivalle kivelle keskelle
vesiväylää. Sinne matka viimeksi päättyi, ja siitä se myös jatkuu, Anton
ajatteli ja laski purtensa veteen.
– Koita saada se toinen kiinni, hän toivotti
kaarnalaivalleen.
Jonkin loppu
